09.11.2016 Körryyttelin tietä pitkin kohti Kaakkilan hevostilaa ja selasin radiokanavia turhautuneena. Joka puolella toitotettiin, kuinka jenkkilä oli saanut uuden presidentin Donald Trumpista vastoin ennusteita ja kaikki oli sekaisin.
"En mä nyt halua kuunnella lässytystä, pistäkää jotain musiikkia!" tuhisin ääneen ja vilkaisin taustapeilistä, vieläkö minun hevoskuljetuskoppa oli mukana menossa. Siellähän se perässä tuli ja hyvä niin. Sehän se tästä olisi vielä puuttunutkin, jos olisi pitänyt kääntyä takaisin ja lähteä etsimään kadonnutta hevosta kuljetusvaunuineen.
Vihdoin löysin jonkun radiokanavan, missä kuului musiikkiakin. Matka jatkui lumisten peltojen keskellä
jonkun miehen hoilottaessa jotain, mitä tekee keskiyön jälkeen.
Pian saavuin pienen maalaistallin pihaan ja parkkeerasin autoni tallin edustalle Michael Jacksonin lallattaessa Billy Jeanista. Sammutin koslani ja hyppäsin ulos kuskin paikalta.
"Hei, pääsitte perille!" kuulin Jennan äänen jostain nurkan takaa ja kuikuilin hetken ympärilleni etsien tallin omistajaa katseellani. Nainen ilmestyi eteeni kuin tyhjästä leveä hymy kasvoillaan.
"Hei, joo, päästiin. Vähän meinasi auto temppuilla lähtiessä, kun en ollut muistanut laittaa sitä lämpeämään..." selitin.
Jenna mutisi jotain inhottavista pakkasista ja käski sitten ottamaan kyytiläiseni ulos vaunusta, josta kuuluikin jo kärsimätöntä kopistelua sekä hörähdyksiä.
Jennan avustuksella laskimme rampin alas ja pujahdin sisään vaunuun irrottamaan hevosta.
Ruunikko suomenhevosori hörisi minulle pehmeästi ja odotti kärsivällisesti, että saan irrotettua sen.
"Sitten mennään raaaauhassa ulos. Varovasti peruuttaen..." mutisin lähinnä itselleni.
Onneksi orini oli sen verran rauhallinen kaveri, ettei se tuli persauksen alla sännännyt ulos kopistaan vaan peruutti maltillisesti.
"Ompas se komea!" Jenna huokaisi, kun hevonen oli saanut kavionsa tukevasti maaperälle.
"Eikös vain olekin?" hymyilin ylpeänä ja taputin Vähäpellon Armotonta kaulalle. Arttu oli minun yksi silmäterästäni, josta hyvää tahtia olin koulimassa itselleni kouluratsua. Hienosti nuori ori olikin kisoissa tähän mennessä pärjännyt!
Jossain tarhassa hevonen hirnahti ja Arttu vastasi sille niin, että meinasi korvat meikäläiseltä särkyä.
"Se taisi olla Riitu... Tallin ainoa tamma", Jenna kertoi ja viittoili sitten seuraamaan minua talliin.
"Saas nähdä tuleeko Romolla ja Artulla tappelua neidin huomiosta", Jenna jatkoi. "Romo on siis se tinkerori, minkä näit kun kävit meillä tutustumassa paikkoihin."
"Muistankin sen. Eikös siitä tule Artun tarhakaveri?" kysäisin, kun astuimme pienen tallin ovesta sisään.
"Juu. Riippuu tietenkin miten ne tulevat toimeen. Jos ihan tukkanuottasiksi menee, niin pitää sitten miettiä näitä tarhausjärjestelyjä uusiksi..." Jenna selitti
"Uskoisin ainakin, ettei Artun puolelta ole ongelmia. Se ei oo mikään pomottelija. Eikä sitä nuo tammatkaan hirveästi kiinnosta", kerroin.
"Hyvä niin!" Jenna naurahti. "Mut tässäpä tää Artun karsina olis. Voit vaikka kiinnittää Artun tähän käytävälle hetkeksi, jos haluat ottaa noi kuljetussuojat sun muut pois."
Artun karsina sijaitsi heti varustehuonetta vastapäätä. Hyvä niin, eipähän tarvitsisi kannella tallin toiseen päähän tavaroita, kun halusi hevosensa varustaa tai harjata. Tosin vaikka karsina olisi ollut toisella puolella tallia, ei matka olisi silloinkaan ollut mikään pitkä... Kyseessä kun ei ollut mikään kymmenien hevosten kotitalli vain pikkuruinen viiden karsinan talli. Juuri sopiva meille!
Pian ruunikko ori oli kuorittu ulos kuljetusvarusteista ja se pääsi tutustumaan uuteen karsinaansa. Oria ei paljoa uudet kuviot kiinnostanut, vaan se syöksyi heti heinien kimppuun kuin ei olisi koskaan ennen ruokaa saanutkaan.
Itse Jennan avustamana raahasin autosta orin tavarat varustehuoneeseen omille paikoilleen samalla kertoen hieman ohjeita, miten Arttu pitäisi hoitaa ja loimittaa jos sattuisi niin, etten minä paikalle pääsisi.
Tapasin siinä touhutessani myös Kristianin ja Patrician, joiden kanssa tuli myös pari sanaa vaihdettua. Kyllähän se vähän tuli hiirulaisolo näiden kahden vieressä. Patricia oli kuvankaunis nainen eikä Kristianinkaan ulkonäössä moittimista ollut. Itse näytin lähinnä haudasta nousseelta peikolta pieruverkkareissani. Silmäpussitkin roikkuivat polvissa asti ja sotkuinen hiuskuontalo oli piilotettu pipon alle. Mutta eiii se mitään!
Ennen lähtöä päästimme Artun myös tarhaan tutustumaan uuteen kaveriinsa, Romoon. Pientä kyräilyä oli hetken ilmassa, mutta pian molemmat orit säntäilivät sulassa solussa pitkin tarhaa villisti pukitellen ja leikkien.
"Noh, ei ainakaan vielä tule ruumiita", totesin Kristianille ja Jennalle. Onneksi Romokin oli luonteeltaan sellainen "kaikkien kaveri", kuten Arttukin.
Hyvästelin talliväen ja hyppäsin Hondan ratin taa. Parin perkeleen jälkeen auto starttasi ja lähdin tyhjä hevoskuljetusvaunu perässä keikkuen ajelemaan kohti kotia.