Рoмoцхкa Витeнкa (Romo)

30.10.2016 - Uuteen nousuun


 Romon kimakka hirnahtelu kentällä sai minut virnistämään. Jenna katseli tarkkaavaisesti hevosen juoksentelua kentän toisesta päästä toiseen ja käänsi lopulta katseensa muhun. "Jep, ei tarvi kertoo, mä tiedän että se on upea", naurahdin ja tallin omistaja hymähti. "Onhan se. Se pystyy siis tarhaamaan yksinkin?", nainen kysyi ja käänsi katseensa takasin hevoseen jonka kirjava harja hulmusi hevosen liitäessä pitkin kenttää. "Juu pystyy. Se saattaa nyt olla uuden paikan takia vähän levoton, mutta eiköhän se pärjää hyvin", kertailin ja käänsin katseeni paikalle astelevan naisen suuntaan. Leveä hymy kipusi kasvoilleni ja nyökkäsin tuolle hillitysti tervehdyksesi. Likan kiharat tuuheat hiukset oli nostettu korkealle pompulalle ja tuon valkeat hampaat vilahtivat hymyn saattelemana esille. Hän kävi keskustelua tallinomistajan kanssa Riitusta, jonka olin huomannut kaartaessamme pihaan. Kivannäköinen suomitamma - Romokin oli ollut siitä samaa mieltä päästessään ulos trailerista. Katselin naisten keskustelua hetken, lopulta luovuttaen salakuuntelun ja kääntäen katseeni takaisin oriin, joka oli hetkeksi seisahtanut kuopimaan maata. Se nosti päänsä, hörähti ja pyrähti laukkaan. Muutama säälittävä pukki irtosi nuoresta herrasta ja pudistin päätäni hymähtäen. Urpo mikä urpo. "Ah, Kristian tämä on tosiaan Patricia", Jenna hoksasi esitellä ja käännyin ryhdikkäänä naisten puoleen. "Kristian Skog", ojensin käden kätelläkseni naista, jonka kasvoilta paistoi hämmenys. "Mulla on kädet vähän likaiset..", tuo kerkesi sanomaan kunnes keskeytin tuon. "Ei se mitään", hymyilin ja Patricia ojensi kätensä kättelyyn. Hento puristus ja upea hymy. Käänsin Patriciasta katseeni Jennaan. "Veikkaan, että Romo pysyy tossa hurjastelemassa vaikka käytäiskin vähän tallin puolella. Voisin raahata vähän kamppeita sisälle". 

 Kävelin pitkin askelin auton luokse ja avasin takaoven. Olin saanut mahdutettua takapenkille harjapakin ja muutamat huovat, sekä hevosen varariimun ja -narun. Takaronkissa oli satulaa ja suitsia lukuun ottamatta kaikki muut tavarat, kuten loimet ja mun ratsastuskamppeet. Trailerin etuosassa taas edellämainitut satula ja suitset. Tavaraa siis oli jonkin verran raahattavaksi. Muutaman loimen olin jättänyt kotiin pesuun, sillä niille ei ollut näin talven tullen käyttöä. Työnsin tavaroita takaisin muovipusseihin ja sain takapenkiltä kaikki tavarat mukaani yhdellä kerralla. Muutaman metrin päässä isäni oli lopettanut juuri työpuhelunsa ja avasi takaronkin napaten mukaansa myöskin tavaraa. "Miltä näyttää?" hän kysyi katsahtaen minuun kun työnsin oven kiinni. "Hyvältä."

 Muutaman hakureissun jälkeen olimme saaneet isäni kanssa yhteisvoimin tuotua kaikki tavarat varustehuoneeseen. Ängin tavarat Romon kaappiin edes jonkinlaisessa järjestyksessä ja suin hiuksiani hetken verran. "Hyvin mahtu", mutisin asettaessani ratsastussaappaat kaapin viereen. Nostin vielä maassa lojuvan satulan omalle paikalleen ja katsoin ympärilleni, etten ollut jättänyt jotain olennaista lattialle. En ollut. Siirryin varustehuoneesta takaisin talliin ja katselin huultani purren käytävää. Kodikas pieni talli, jonne Romo ja mä asettauduttaisiin ihan hyvin. Ja ainakin tähän asti porukkakin oli vaikuttanut hyvältä, enkä uskonut sen muuttuvan mihinkään. "Romo voi tosiaan siis mennä tohon neloskarsinaan. Oven viereinen vasemmalla jos nyt tästä katsoo", Jenna mainitsi seisahtuessaan viereeni. "Niin mä ymmärsin", totesin ja harpoin karsinan luokse vilkaisten sitä. Mulla taisi vielä jossain olla piilossa nimikyltti Romolle, sen saisi helposti kiinnitettyä oveen. "Pitää katsoa miten se tulee Riitun kanssa toimeen. Uskon, että itse ori on ainakin oikein iloinen viereisen karsinan naisseurasta", selitin ja käännyin asian myöntäneenseen Jennaan päin. "Mä voisin heittää Romon tässä välissä tarhaan ja käydä sit vaihtamassa oman auton alle ja tuoda Romon ruuat tänne. Faijalla on sen verran kiire johonkin työhommiin, et pitää mennä tälleen lentäen", jatkoin jutustelua ja tallinomistaja kertoi näyttävänsä tarhan. Lähdin hakemaan kentältä jo hieman rauhoittunutta oria.

 Romo otti askeleita minua kohti kun kävelin kentälle riimunnarun kanssa. Orin kaula kaartui minua kohti, kun ojensin sille puolikkaan porkkanan. Hevosen huulet hamusivat sen hetkessä suuhun ja silitin orin poskea samalla kun kiinnitin narun riimuun. Romo painoi päänsä vasten minua ja päädyin pörröttämään sen harjaa. "Meillä tulee täällä kivaa vai mitä", höpötin orille ja se nosti päänsä katsoen minua viisailla silmillään - tai no en oo kyllä ihan varma siitä viisaudesta. Huomasin sivusilmälläni Patrician tallipihalla ja hymy nousi huulilleni. "Tiäks tolla tytskällä on hoidettavan semmonen suomitamma", jatkoin hevoselle höpöttelyä ja lähdin taluttamaan hevosta kohti tarhoja. Vilautin likalle hurmaavaa hymyäni samalla kun talutin oria tallipihan lävitse. Jenna seisoi tarhoilla ja kertoi mihin tarhaan Romo voisi mennä. Riitu katseli kiinnostuneena omasta tarhastaan uutta hevosta ja Romo otti hieman kierroksia tamman olemassaolosta. Ori kurotti kaulan kaarelle ja nosteli jalkojaan ripeästi vierelläni. "Noh noh, eiköhän se huomannut sut jo", nyppäsin hieman riimunnarusta ja talutin muhkun tarhaan. Jenna sulki portin samalla kun vedin riimun Romon päästä ja otin muutaman askeleen taaksepäin. Ori katsoi minua hetken hämmentyneenä ja kääntyi sitten pyrähtäen raviin kiertääkseen tarhansa ympäri. "Sillä saattaa olla virtaa, että älä ihmettele jos se nyt riehuu tässä vähän pidempäänkin", totesin ja pujahdin ulos tarhasta jättäen riimun ja -narun tarhan viereen. "Muutaman päivän loma ja toi kerkeää keräämään itselleen hurjan määrän pöllöenergiaa."

 "Mä palaan kohta rehujen kanssa", hymyilin ja tallin omistaja katsoi minuun nyökäten. "Juu, katsotaan siinä samalla sit paperit kuntoon". Autoon istuessani isä puhui taas puhelua ja käynnisti auton. "Jatketaan Mika pian, pitää keskustella hieman pojan kanssa... Heh, jep niinhän ne. Juu, näkemisiin". Puhelu loppui ja lopetin puhelimeni selaamisen. "Vaikuttaa mukavalta paikalta. Vaikka onhan se vähän vanhan näköinen.." isä totesi ja hymähdin. "Musta se on ihan kotoisa ja just sopiva meille", vastasin ja katselin kuinka maisemat vaihtuivat. Takana tuleva traileri rytisi osuessaan kuoppiin ja isä käänsi radiota hieman kovemmalle hukuttaakseen epämiellyttävän äänen.


  "Hei!", Jennan ääni kantoi tallipihasta ja heilautin kättäni napatessani mukaani orin rehut, sekä melassin ja porkkanapussin, joihin oli kaikkiin teipattu "ROMO" teksti. Mukanani oli myöskin aamu- ja iltaruokaämpärit, joista oli helppo kaataa ruuat karsinoissa oleviin ruokakaukaloihin. Vein tavarat talliin omille paikoilleen ja tein samalla herran ilta- ja aamuruuat valmiiksi. Teippasin samalla myöskin karsinan oveen hoito-ohjeet ja asettelin löytämäni nimikyltin kohdalleen. Tallissa oli hiljaista ja otin muutaman askeleen taaksepäin tarkastellakseni ovea. Se näytti hyvältä. Samassa tallin ovi aukesi ja omistaja sujahti sisälle. "Siellä alkaa olemaan aika viileä", hän mainitsi ja totesin olevani samaa mieltä. "Laitetaanko ne paperit nyt kuntoon kun on aikaakin vielä", kysyin sitten ja Jenna kertoi jo miltei unohtaneensa ne. Niin hän riesi taas ulos hakemaan papereita. Pujahdin sitten itsekkin ulos todetakseni, että tuuli oli yltynyt äskeisestä. Jennan palatessa hymyilin hänelle ja vedin takkia paremmin päälleni, siirryimme sisälle ja rustasimme paperit kuntoon hetkessä. 

 Lähtiessäni kävin vielä moikkaamassa oria, joka oli jo rauhoittunut syömään heinää. "Nyt on kuule herraseni kaikki kunnossa", kerroin hevoselle ja taputin sen kaulaa. Harja oli kaikesta juoksentelusta ja piehtaroinnista sotkussa, ja minua kismitti, että olin sen aamulla selvittänyt. Käteni vaelsi kaulalta hevosen selälle ja vedin hiekkaa pois karvalta. "Oo kiltti poika tänään eiksje?".

10.11.2016 - Veljekset kuin ilvekset

Gonna take your daughter out tonight 

Gonna show her my world

Romon ryntäät olivat valkeassa vaahdossa, jota tipahteli orin suupielistä työn touhussa. Olimme harjoitelleet hyvin aktiivisesti laukanvaihtoja ja vastalaukkaa, jossa herra ei ollut koskaan ollut mikään huippu. Tänään oli kuitenkin ollut parempi päivä ja sen kanssa oli oikein ilo työskennellä. Ori liikkui kevyesti eteenpäin, käytti takaosaansa mallikkaasti ja harjoituksen lopussa alkoi jo näyttämään mitä upeampia laukanvaihtojakin. Olin luvannut Patricialle lopettavani muutamien minuuttien päästä, sillä olinhan aika hyvin onnistunut valtaamaan kokonaisen kentän jo muutamiksi varteiksi. Lyhyen kouluharjoituksen teko oli venähtänyt reilusti yli tuntiin ja sen huomasi selkeästi hikisestä orista. Se oli lämmennyt vasta puolituntisen jälkeen ja koska ensimmäiset laukkaharjoitukset olivat sujuneet moitteitta, olin siirtynyt haastavimpiin ja innostunut vähän liikaa. Romo tuntui silti olevan yhtä innoissaan hommasta kuin minäkin ja kun siirsin sen ympyrällä raviin, herra olisi tahtonut nostaa laukan uudestaan ja näyttää vielä kuinka hienosti osasi tehdä vastalaukkaharjoituksen. Taputin hevosen kaulaa ja keventelin antaen Romolle hieman ohjaa, jotta se pääsisi venyttämään kaulaansa. ”Tehän työskentelitte tänään pitkään”, kommentoi Jenna kentän laidalta ja vilkaisin tuota naurahtaen. ”Juu, vähän taisi venähtää. Mutta hevonen oli upea ja innoissaan, niin miksikäs ei”, totesin ja olin tyytyväinen koottuun oriini, jonka liike oli pehmeä ja helppo ratsastaa. Vaihdoin vielä suuntaa ja muutaman kierroksen, sekä ympyrän jälkeen siirsin Romon käyntiin, heittäen pitkät ohjat tuon kaulalle ja istuen itsekkin alas. ”Sitä paitsi eilisen vikuroinnin jälkeen tälläinen koulutreeni tekee ihan hyvää kummallekkin”, virnistin.

Romo oli totisesti ollut kamala edellisenä päivänä. Sen kanssa oli saanut taistella niin tarhasta talutuksesta satulan laittoon ja siitä vielä selkään nousuun ja tarhaan takaisin menoon. Se oli jopa pukittanut kaikessa kettumaisuudessaan maailman säälittävimpiä pukkejaan. Onneksi se oli kuitenkin tullut paremmin kuin hyvin toimeen uuden tulokkaan, Artun, kanssa. Artun omistaja, Milakin, vaikutti oikein mukavalta naiselta, jonka kanssa oli helppo vaihtaa muutama sana ennen kuin olin itse poistunut tallilta nukkumaan. Olin myöskin kuullut vihiä, että tallille oli hakenut lisääkin ihmisiä. Näin ohimennen salakuunnelleena olin saanut tietooni nimen Kaisla Pesonen, jonka nimi kuulosti tutulta. Siitä mahtoi tosin olla aikaa kauankin, mutta olin varma, että olin jossain naiseen törmännyt. Ehkä voisin selvittää asian jos nuo pääsisivät Jennan sormien välistä mukaan remmiin.

Ori seisoi tyytyväisenä karsinassaan ja rouskutti heinää onnessaan. Artunkin omistaja oli eksynyt tallille ja tervehdin tuota hymy korvissa, samalla kuljettaen Romon satulaa kohti varustehuonetta. Olin potkinut jaloistani jo hikiset nahkasaappaat ja vaihtanut ne aina yhtä tyylikkäisiin tallikuomiini, sekä pukenut päälleni takin. Ratsastaessa oli kieltämättä tullut hiki, mutta sitäkin nopeammin oli kylmä iskenyt luihin ja ytimiin fleecen läpi. ”Arttukin tulee varmaan kohta sisälle?”, kysäisin naiselta sitten ohimennen ja annoin katseeni roikkua tuon sinertävissä silmissä ja pitkissä pompulalla olevissa hiuksissa. Tuo vastasi myöntävästi ja nojauduin karsinan seinää vasten mietteliäänä. ”Ne oli tarhassa kuin veljekset, kun tulin tallille. Romo seisoi Artun vieressä kuin suojeleva isoveli, joka piti huolen että pikkuveli saa syödäkseen. Taitavat tulla aika hyvin juttuun”, kertailin sitten ja Mila katsoi minua hetken hymyillen. ”Veljekset kuin ilvekset”, hän lopulta hymähti ja virnistin nyökkäillen. ”Tosiaankin.”

”Mä en halua tuonne ulos. Siellä on kylmä ja lunta.. Ja kylmä”, nainen vaikersi vieressäni ja katsoin tuota pää kenossa hymy suupielilläni. ”Siellä on viisi astetta pakkasta”, totesin ja hän katsoi minua epätoivoisesti. ”Niimpä!” parkaisu kuului ja sai minut naurahtamaan. ”Ulos siis, hopi hopi”, hoputin ja ohjasin naisen kohti ulko-ovea. ”Pääset nopeemmin takaisin tänne lämpimään talliin, mitä nopeammin meet ulos”, sanelin ja avasin naiselle herrasmiesmäisesti oven, jonka seurauksena tallin täytti kylmä tuulahdus. Jupisten sinisilmäinen käveli ovesta ulos ja nauroin tuon perään. ”Odotas vain kun ne pakkaset iskee kunnolla”, huusin tuolle ja sain kirjaimellisesti viileän katseen. Suljin tallin oven ja miltei törmäsin Patriciaan. ”Oho. Syliinkö haluat”, virnistin ja levitin käsiäni sanojeni mukaisesti. Tytön katseessa näkyi pilke pahantuulisuutta. ”Älä luule itsestäs liikoja”, tuo kommentoi ja kumartui alittaen käteni. ”Älä nyt noin innossais ole”, piikittelin ja käännyin ympäri, katsoen tuon selkää neidin kävellessä ulos tallista vankoin askelin 

Silitin Romon turpaa ja nojasin sen pehmeää turkkia vasten. Jenna hääräsi ympäri tallia ja sai minut tuntemaan oloni hyödyttömäksi. ”Tarviitko apua niiden kanssa”, kysyin lopulta ja sain naisen pelästymään minua. Samaan syssyyn Mila käveli lumisena Artun kanssa ovesta sisään ja sai minut purskahtamaan nauruun. ”Mitä ihme..”, kerkesin sanomaan kun nainen hiljensi minut. ”Mä kaaduin. Ole hiljaa.. Ja lopeta se virnuilu!”, tuo äkkäili ja sai minut nauramaan uudestaan. ”Ei herttileija Kristian. Jos viitsisit niin voisit raahata nuo kaurasäkit muiden rehujen joukkoon”, Jenna valjasti minut töihin ja niin minä taas riensin apuun kohteliaana. Romo hirnui uudelle ystävälleen ja työnsi päänsä ulos karsinasta saaden kokea kylmän tuulahduksen turvallaan auenneen ulko-oven ansiosta. ”Pysyt siellä sitten”, mutisin ja nappasin yhden kaurasäkeistä olkapäälleni virnistäen myöskin talliin saapuneelle Patricialle. Tuo seisahtui eteeni ja katselimme hetken toisiamme silmistä silmään. ”Vieläkö se syli kelpais”, naurahdin ja sain tuon tuhahtamaan turhautuneesti edessäni ja katoamaan varustehuoneeseen. ”Mä en ole Mila suosiossa tänään”, murehdin ja käänsin suupieleni leikkisästi alaspäin. Tuo taputti selkääni ja naurahti. ”Et, et todellakaan ole”.

14.11.2016 – Hiljainen marraskuu


Auto pysäköitynä Kaakkilan parkkipaikalle katselin puhelimeni kosketusnäyttöä ja huokaisin turhautuneena. Äiti oli jankannut eilisiltana isäinpäivä pöydässä siitä, kuinka minun tulisi hankkia nainen. Ihan kuin niitä vain tupsahtelisi nenän eteen jokainen minuutti ja sekunin sadasosa. Olin uskomattoman väsynyt jokaviikkoiseen valitukseen siitä, kuinka yksinäinen olin. Ja jokaikinen kerta olin vastannut, että minulla on hevonen, enkä ole yksinäinen. Vaikka oikeastaan olinhan minä. Auton radiostakin soiva miljoonasade kertoi kuinka onneton marraskuuni olikaan. Katkaisin puhelimen näytöstä virran ja pakotin katseeni ulos auton ikkunasta. Lumisade oli hellittänyt tälle päivälle ja pakkastakin oli vain muutama hassu aste, olisi siis ihan hyvä sää satuloida hevonen ja pitää kuntoani kohottova ilman jalustimia -treeni. Romo oli ollut viimepäivinä niin mielissään uudesta tarhakaveristaan, että töiden teko oli tuntunut hankalalta. Olimmekin hömppäileet lauantaina ja pitäneet eilen vapaapäivän, sillä hevonen oli kertakaikkiaan niin uskomattoman ihastunut Arttu veljeen, että hyvä kun pääsi illalla talliin kaverin edellä. Ehkä sekin oli ollut yksinäinen – olisin varmasti täysin samanlainen sekopää, jos saisin juuri nyt rinnalleni jonkun.

Astuessani ulos autosta varis raakkui läheisessä koivussa, jonka oksille oli kertynyt lunta jo jonkin verran. Lintu hohkasi synkkyyttään ja sai minut hyräilemään juuri radiosta soineen laulun sanoja. Nostaessani auton takapenkiltä käsiini fleecetakin ja tallikuomat, kuulin Romon hirnahduksen tallipihan poikki ja jouduin nostamaan katseeni autosta tarhassaan ravaavaan hevoseen. Arttu torkkui paikoillaan heinäkasan luona, mutta tupsujalka tinkerini oli selkeästi tulossa sisälle syömään. Voikun se vain ymmärtäisi, että ruoka-aika oli pimeydestä huolimatta myöhemmin. Heilautin kättäni pihalla touhuavalle Jennalle, mutta tuo kiireiltään tuskin edes huomasi minua. Kurtistin hieman kulmiani ja kävelin sisälle talliin illan pimeydestä.

En ollut varma, mutta olin kuulevani satulahuoneesta joululaulujen hyräilyä. Suupieleni kääntyivät hymyyn, kun talsin huoneen ovelle ja näin musiikin tahdissa tanssahtelevan Patrician satulahuopa kädessään. ”Et Patu ole tosissas”, naurahdin ja nainen kirjaimellisesti pomppasi pelästyksestä ainakin metrin, ellei jopa kaksi kauemmaksi. ”Sä olet hirveä! Et sä voi.. Olisit koputtanut! Jotain!”, tuo ärhenteli ja katselin tuota nauru sisältäni kummuten. ”Äläs nyt, voin liittyä seuraan. Osaanhan mäkin nyt tanssahdella”, virnistin ja otin muutaman tanssiaskeleen naisen edessä, joka rääkäisi tuskastuneena painaen kätensä kasvojensa eteen. ”Olet suloinen”, en voinut olla nauramatta ja astelin Romon kaapille hymy korvissa. Tytön posket hehkuivat vieläkin punaisina, kun otin huoneesta poistuessani vielä muutaman tanssiaskeleen musiikin tahdissa. Muutamaa sekuntia myöhemmin musiikki lakkasi puhelimesta – en tainnut yhtään ihmetellä.


Tarhassaan niin suloiselta näyttänyt Romo teki nopeasti selkeäksi, että tänään ei ollut yksi parhaista päivistä. Taluttaessani oria kohti tallia se riuhtoi ja pomppi vierelläni kuin gaselli konsanaan ja kas kummaa, tällä hetkellä ainoa riimumme sanoi sopimuksensa irti. Katsoin hevosta ja maahan tipahtanutta riimua hämmästyneesti, kunnes tajusin napata hevosen harjasta kiinni. ”Nyt helvetin urpo kyllä kävelet kunnolla”, mumisin ärtyneesti ja kuskasin orin talliin sisään. Käytävällä seisova Patricia tuijotti minua kuin hullua ja päädyin heittämään räsän riimun, kera narun tuota kohti. Kuten tarkoitus olikin se tipahti neidin jalkojen juureen ja vilkaisin tuota uupuneesti. ”Eikä meille edes hemmetti ole toista”, oli minun vuoroni parkua.

Voisi sanoa, että siinä vaiheessa kun ori oli tallannut varpaani ja rikkonut riimunsa vain toivoin, että se olisi edes ollut kentällä kunnollisempi. Satulavyötä kiristäessä rukoilin jokaisella solullani, ettei vyö olisi seuraava joka pamahtaisi rikki. Tai toisena aina upeana vaihtoehtona jalustinhihna. Ponkaisin itseni ylös satulaan ja Romo lähti liikkeelle. Tukahtuneena pysäytin orin, istuin kunnolla satulaan ja käänsin väärinpäin menneen jalustimen oikeinpäin. Sen jälkeen annoin käskyn liikkua. Ja voi kun se olisikin ollut käyntiä. Ei. Tikittävä aikapommini nosti ravin ja olin hyvin varma, että ilman jalustimia-treeni jäisi seuraavalle kerralle.


Tappelin orin kanssa kokonaisen tunnin. Kirjaimellisesti tappelin. Joko hevonen ei nostanut haluttua askel-lajia, tai sitten se ei ollut valmis laskemaan sitä ja vaihtamaan hitaampaan. Pysähtyminen ja ah, peruuttaminen olivat koko tunnin suurimmat ongelmat. Olin aivan poikki, kun hevonen viimein suostui ravaamaan kunnolla pitkin uraa. Olin voittanut ja Romosta kyllä näki sen. Siirtäessäni ärsyttävän ratsuni käyntiin ja antaessani sille pitkät ohjat, hevonen vain mulkaisi minua ja teki hyvin selväksi, että jonain kauniina päivänä olisi edessä erä kaksi.

Patricia oli juuri lähdössä, kun talutin hikisenä Romoa takaisin talliin. Olin avannut kypäräni leukahihnan ja laskin koko laitoksen hitaalla liikkellä Romon karsinan ovessa olevaan koukkuun. ”Se taisi olla hyvällä päällä”, näin naisen kasvoilla ensimmäistä kertaa virneen ja osoitin tuolle pahansuovan katseen. ”Mene sinä vain takaisin satulahuoneeseen tanssimaan”, mutisin ja nostin satulan pois hevosen selästä. Suitset roikkuivat käsivarrellani ja poistuessani karsinasta ori koitti tunkea mukana samaa matkaa. ”Sä et lähde mihkään” ärähdin ja vedin karsinan oven kiinni hevosen edestä. ”Hemmetti soikoon. Patu piristä vanhaa miestä ja mennään takaisin satulahuoneeseen tanssimaan”, katsoin naista uudestaan uupuneena ja hieman epätoivoisena. ”Musta Kristian tuntuu, että sä tanssahtelet siellä aivan yksin”, sain vastaukseksi kylmänviileän katseen ja nopeasti tytön askeleet katosivat tallipihalle. Rapsutin päätäni, vein satulan ja suitset paikoilleen ja tein orilleni ruuat valmiiksi.


Mila saapui hetkeä myöhemmin talliin keskustellen Jennan kanssa vakavasti. Nojasin tuttuun tapaani karsinan oveen ja katselin kaksikon jutustelua uupuneesti. Ehkä menisin vain kotiin ja viettäisin mukavan illan sipsipussin ja netflixin parissa.. Yksin. Ja siinä samassa huomasin oikeasti kaipaavani seuraa, aivan kuten äitini oli minulle aiemmin päivällä saarnannut. Huokaisin syvään, sain naisten huomion keskittymään itseeni ja nostin katseeni maasta. ”Ette te haluais viettää mukavaa iltaa sipsipussin parissa?”, kysyin kaksikolta hieman pää kallellaan. He nauroivat ja nauroin heidän mukanaan. Romo työnsi päätään kalterien välistä ja hönki niskaani. Ja hetken kaikki oli taas ennallaan.

25.11.2016 – Naapurin lämpimään

 Romo nyökytti päätään vinhasti päästessään ulos trailerista. Se tanssahteli riimunnarun päässä ja sai minut miltei hermon partaalle, koittaessani saada oria seisahtumaan edes hetkeksi. Hevonen hirnahteli, pyöritti korviaan ja takoi kavioillaan uuden tallin tallipihaa. Ei sillä, että olisimme vaihtaneet tallia. Olimme siirtyneet talviaikaan ja lähteneet Patrician ja Riitun kanssa naapurin maneesia lainaamaan. Patu oli koko automatkan innoissaan selittänyt estetreenistä ja olin katsellut naisen silmiä epätoivoisena. Ehei, emme olleet vieläkään mikään esteratsukko, mutta minkä minä sille naiselle voin? Se kun oli tulisesti päättänyt hyppäävänsä ja valloittavansa esteradallaan koko maneesin, en voinut kieltäytyä. Yksinäisyys oli tehnyt minusta heikon…

Olin saattanut myöskin automatkan aikana lipsauttanut suustani tätini ehdottamasta puoliveritammasta, josta saisi pienellä hiomisella kunnon estetykin. Olin tietenkin hymähtänyt ja mumissut, että olin ennemmin sileän ratsastaja ja kertaillut, että varani tuskin riittäisivät kahden hevosen ylläpitoon. Sitä paitsi, tallipaikkakin tulisi olemaan ongelma. Patu oli innostunut autossa asiasta minua enemmän ja miltei patistanut minut soittamaan tädille heti ja ostamaan hevosen pois. Onneksi mietin asioita kerran jos toisenkin, ja jättänyt soittamatta. Nainen oli mitä ilmeisemmin pettynyt minuun, sillä lopun pelin kaiken hän oli loppumatkan ruikuttanut, kuinka kaunis puoliveritamma olisi ollut. ”Orit on mun juttu”, olin naurahtanut ja jo tutuksi tullut viileä katse oli sivaltanut kasvojani. Asiaa olisi kuulemma pitänyt katsoa laajemmasta näkökulmasta, olin siinä vaiheessa päättänyt, että asiasta ei enää keskustella.


 Romo seisahtui viimeinkin, ainakin muutamaksi sekunniksi, ja kerkesin heittämään satulan sen paljaaseen selkään. Ori virkistyi satulasta vielä enemmän ja pompahteli puolelle jos toiselle. Satulavyön kiinnitys olikin työn ja tuskan takana, jos sen voi kauniisti sanoa. Suitset herralla onneksi oli valmiiksi päässä, niihin kun kiinnitti enää ohjat, niin olimme aikalailla valmiita menoon.

Maneesi tuntui lämpimältä, ilman tuulta ja heti poskeen purevaa pakkasta. Maneesin peilipääty antoi vihiä siitä, että saattaisin jopa keskittyä istuntaani kunnolla, kun kerrankin sen jostain näin. Patu asteli myöskin suomenhevostammansa kanssa ovesta sisään reippain askelin. ”Ei! Et kiipeä selkään, et, et, et!”, nainen kiljui hevosensa vierestä ja käännyin katsomaan tuota kysyvästi toinen jalka jalustimella valmiina ponkaisuun. ”Rata.. Tiäks esterata, auta heti”, tuo nurisi ja huokaisin, laskin jalan jalustimelta ja painoin pään vasten satulaa. ”Tietty mä autan”, mutisin ja lähdin taluttamaan oria takaisin kohti puomikasaa. ”Mitä, millä väleillä ja mihin?”, kysyin sitten kun olin nostanut kaksi puomia käsivarteilleni. ”Oho, sähän tiedät jotain”. Käänsin naiseen leikkisän tuiman katseen ja sain tuon kikattamaan. Olinpas taas valloittava..


 Kun rata oli kasassa naisen haluamalla tavalla Jenna ilmestyi maneesiin. Hengähdin ja katsoin tuota lievästi uupuneena - sillä kukakohan taas oli raahannut miltei kaiken paikoilleen.. ”Olisit tullut edes viisi minuuttia ennemmin, niin olisit päässyt mukaan radan kokoamistalkoisiin”, virnistin ja ponkaisin vihdoinkin itseni orin selkään joka näytti vähintään kyllästyneeltä. Kyllästyneestä katseesta huolimatta hevonen virkistyi hetkessä ja nosti päänsä taivaisiin, kun istuuduin syvälle satulaan. ”Ptruu, Romo odotas nyt”, jouduin jarruttamaan hevosta, kun se olisi mielellään lähtenyt uralle tai edes tutkailemaan äsken kasattuja ihmetyksiä.


 Alkuverkka sujui melkein jopa hyvin. Hevosessa oli ruutia, se tikitti allani kuin aikapommi ja rentoutuminen ei veinannut tulla kuuloonkaan, saati sitten keskittyminen tai taipuminen. Niinpä keksin orille tuttuun tapaan paljon tekemistä, monia ympyröitä, voltteja ja kiemurauria, kaikkea missä sen oli pakko keskittyä. Hevosen hieman lämmettyä lähdin etsimään oria pohkeelle ja vääntämään pohkeenväistöä, mitä nyt siinä esteradan seassa sai aikaan. Romo tuntui innostuvan, ehkä vähän liikaakin ja sotkeentui välillä jaloissaan. Allani tuntui olevan tuhatjalkainen hevonen, joka ei tiennyt minne mikäkin jalka tuli laittaa. Avunannon jälkeen, tarkasti ohjeistetun pohkeenväistön jälkeen orin hoksottimet toimivat ja se kehtasi väistää kunnolla. Kun käyntiväistö tuntui sujuvan siirryin raviväistöön, ja sen sujuessa annoin Romolle kävelytauon. Ensimmäistä kertaa keskityin hetkeksi Patrician tekemisiin ja katselin kuinka tuo ratsasti hevostaan päättäväisesti eteenpäin, antoi laukkapohkeen ja nousi kevyeeseen istuntaan laukkaympyrällä. Riitu oli hauskan näköinen vaalean hulmuavan harjansa kanssa. Kieltämättä jopa minä kehtaisin hypätä esteitä sellaisen hevosen selässä.


 Maneesista ei tuntunut löytyvän tilaa laukkapohkeenväistölle, joten siirryin tekemään avotaivutusta urille ja nostamaan laukan niistä. Romo oli vikkelästi mukana hommassa, nosti komean laukan ja takoi maneesin hiekkaa miltei järjetöntä tahtia. Jouduin hieman hakemaan oria takaisin hallintaan, jarruttamaan ja nostamaan uuden, hieman hillitymmän laukan. Kun siirryimme raviympyrälle Patricia ilmoitti alkavansa hyppäämään rataa kokonaisuudessaan (ihan kuin olisin huomioinut muita hyppyjä), kertasi minulle minkä hyppäisi milloinkin ja suositteli minulle paikkoja joihin väistää. Olisinhan minä ne itsekin löytänyt, enhän sentään aivan taliaivo ollut – varsinkin kun tätini oli raahannut minua vaikka ja mihin estevalmennukseen kuuntelupotilaaksi. Minua ehkä hieman harmitti, etten pystynyt jatkamaan koko uraa vievää laukka avoa, mutta siirryin mutisematta ympyrälle jatkamaan avoa käynnissä. Riitu pomppi esteiden yli hillitysti, nätillä hypyllä ja Patricia ratsasti sen hyvin jokaiselle esteelle. Se oli kieltämättä kaunista. Uran vapautuessa taas hetkeksi aloitin kulmasta avon ja nostin hevosen uudestaan laukkaan. Romo päätti päättäväisesti puskea takaosansa uran sisäpuolelle ja jouduin ajamaan Patun pois toiselta pitkältä sivulta saadakseni jatkaa toisen laukka avon suoraan. Se onnistui paremmin, kieltämättä toimin itsekkin orin selässä hieman paremmin ja muistin ratsastaa etuosaa kunnolla.

Loppua kohden ori kävi raskaaksi kädelle, eikä millään olisi enää jaksanut. Siirryin välikäyntien tekemään taas hieman rennompia tehtäviä, vaikka Patu patistikin hyppäämään. Olin nauranut vain tuolle ja mutissut, että me pysyisimme vain pois edestä. Jenna oli selostanut siskolleen jotain ja olin kuulevani noiden välillä väittelyn poikasta. Itse päädyin kuitenkin keskittymään hevoseni liikkeeseen, tehtäviin ja hyvän loppuverkan jälkeen sen hurjasti hulmuavaan harjaan, jota rapsutin kädelläni. ”Upea poika”, mutisin hevoselle ja taputin vielä sen hikistä kaulaa tyytyväisenä. Kerrankin meillä meni putkeen.